Verkkojulkaisussa Diakonia+ julkaistu artikkelini sai vavahduttavan jatkon. Artikkelin alussa siteerasin vuosien takaista keskustelua seurakunnan diakonin kanssa. Kyseinen diakoni lähetti sähköpostin, jossa kuvasi nykytilannetta vieläkin karummaksi.
Voisiko hyvinvointivaltiomme aidosti uudistua sote-uudistuksen myötä ja mitä eväitä siihen uudistumiseen olisi?
Kirjoitin 17. joulukuuta 2019 Diakonia+ -verkkojulkaisuun artikkelin Onko diakonialla sijaa sote-keskussuunnitelmissa? Aloitin sen näin:
”Muistan elävästi vuosien takaa taantuvan pikkukaupungin seurakunnassa toimivan diakonin kertomuksen omasta työstään. Hyvinvointivaltion turvaverkot vuotivat. Pikkuruiseen diakoniatoimistoon tulivat liki kaikki verkostojen läpi pudonneista: hoitoa vaille jääneet päihteiden käyttäjät, mielenterveysongelmista kärsivät, itsemurhan tehneen läheiset, vankilasta vapautuneet, väkivallan uhrit, peliriippuvaiset, ylivelkaantuneet… Ei voinut kuin ihmetellä sitä osaamista, sitoutumista ja kestävyyttä, jota työ edellytti.”
Hahmottelin artikkelissa tulevaisuuden sote-keskusmallinnusta, jossa järjestöjen, seurakuntien diakoniatyön ja paikallisyhteisöjen toiminta otettaisiin selkeiksi yhteistyökumppaneiksi – eli tunnustettaisiin nykytilanteen todellisuus (ks. Niemelä & Kivipelto 2019).
Johtopäätöksenäni oli, että ”jos diakonia ja sen osaaminen otetaan sote-keskussuunnitelmissa mukaan, sillä on merkitystä erityisesti viimesijaisten palveluiden varassa oleville ihmisille, mutta se on myös hyvinvointiyhteiskunnan resurssiviisasta ajattelua”.
”Maailma on nyt paljon karumpi”
Tänään sain sähköpostin, joka oli tuota aiemmin lainaamaani tekstiänikin karumpaa. Viesti tulisi samalta diakonilta:
”Aloitin tekstisi lukemisen ja minulle se näyttäytyi jo kovin kaukaiselle todellisuudelle. Nyt tämä maailma on jo niin paljon karumpi kuin vuosia sitten keskustellessamme.
Vuosia sitten meidän työkenttäämme tulivat köyhät lapsiperheet ja heidän asemansa on vain kurjistunut! Nyt eletään aikaa, jossa päihde- tai mielenterveyskuntoutujan lapsikaan ei saa apua. Ääripäässä itsemurhaa yrittävä lapsi, joka kotiutetaan ilman minkäänlaista apua välittömästi tehohoidon päätyttyä. Ja uusintayrityksen jälkeen sama tapahtuu uudelleen, vaikka vanhemmat pyytävän apua lapselleen.
Sosiaalityöntekijät ottavat yhteyttä ja pyytävät meitä huolehtimaan, että perheellä olisi edes ruokaa, koska johtavat työntekijät kieltävät harkinnanvaraista avustusta myöntämään. Tämä on ollut jo useita vuosia jatkuva käytäntö. Eniten taloudellisen avun pyyntöjä tulee viranomaisilta: edunvalvojilta, sosiaalityöntekijöiltä, mielenterveyspuolen avopuolen työntekijöiltä, poliisilta ja Kelalta!
Voisin kirjoittaa lukemattoman määrän esimerkkejä, joissa kaikissa sama punainen lanka: on arvottomia ihmisiä, joita kohdellaan kuin roskaa koko terveydenhuollon ja sosiaalitoimen kentällä!”
Viesti jatkuu pohdinnalla diakonian asemasta kirkossa, diakoniabudjettien rajallisuudesta – vaikka ovat auttaneet vuosittain tuhat kertaa – ja sitä, kuinka tänä päivänä ollaan syvällä aikamme tuskassa ja ahdistuksessa: ”Meillä kokoontuu henkirikoksen uhrien läheisille suunnattu vertaistukiryhmä ja itsemurhan tehneiden sururyhmä”.
Kirjoituksessa käy esiin se, että yhteiskunnassamme on ”niin monta muuta tilannetta, jossa kenenkään ei tarvitse auttaa…” Esimerkit ovat riipaisevia.
Lopuksi hän pohtii, mitä siitä pahimmillaan voi seurata, että niin moni putoaa totaaliseen tyhjyyteen.
Järjestelmä haurastunut
Sosiaalityön tilasta tehty laaja Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen selvitys Sosiaalityö, palvelut ja etuudet muutoksessa (Blomgren ym. 2016) kuvaa itse asiassa edellä olevaa tilannetta. Selvityksen johtopäätöksinä todetaan, ettei sosiaalityö läheskään aina tavoita kaikkein heikoimmassa asemassa olevia ihmisiä, jotka tarvitsisivat palveluita.
Raportin kirkkaana oivalluksena on se, että sosiaalityön uuden ajattelutavan löytämiseksi sosiaalityössä tulisi ratkaista haasteita, jotka liittyvät tukea tarvitsevien tavoittamiseen ja kohtaamiseen, tavoitteellisten ja vaikuttavien työtapojen kehittämiseen sekä toimistokeskeisyydestä ihmisten pariin jalkautumiseen.
Raportin johtopäätöksissä haastetaan kehittämään yhteistyötä muiden sektoreiden kanssa ja ns. epävirallisen sektorin kanssa. ”Epävirallinen aineellinen avustaminen on viimeisen parinkymmenen vuoden aikana laajentunut Suomessa varsin voimakkaasti. Erityisen toimeliaita ovat olleet paikallisseurakunnat ja muut uskonnolliset yhteisöt”, raportissa todetaan.
”Uudessa tilanteessa sosiaalihuollon ja sosiaalisen kuntoutuksen uusia toimintamalleja ja -areenoita voi hyvinkin löytyä kolmannen sektorin suunnalta. Monet järjestöt ovat vuosien ja vuosikymmenien aikana onnistuneet luomaan syrjäytymistä ehkäiseviä ja vähentäviä toimintamuotoja, jopa rakenteita. Usein ne perustuvat sellaiseen yhteisöllisyyteen ja vertaistukeen, jota julkinen järjestelmä ei voikaan kopioida.”
Sosiaalityön asema tulevaisuudessa uhkaa selvityksen mukaan edelleen heikentyä, jos sen yhteiskunnallinen tehtävä jatkaa kapeutumistaan.
Sote-uudistus on nyt mahdollisuus
Sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus on nyt aito mahdollisuus myös sosiaalityön kehittämiseen. Mahdollisuus hyödyntyy vain, jos sosiaalityössä kyetään uudistumaan THL:n raportin viitoittamalla tiellä.
Koko sote-keskussuunnittelun on perustuttava malliin, jossa otetaan sosiaali- ja terveyspalvelujen integraation lisäksi todesta ns. laajennettu integraatio (muiden viranomaisten kanssa tehtävä yhteistyö) ja lainsäädännöstä nouseva osallisuutta, toimijuutta ja yhteisöllisyyttä vahvistava inkluusio (järjestöjen, seurakuntien diakoniatyön ja koko kansalaisyhteiskunnan kanssa tehtävä yhteistyö).
Työpaperimme Asiakaslähtöinen palvelupolkumalli tulevaisuuden sote-keskusten lähtökohdaksi (Niemelä & Kivipelto 2019) pyrkii hahmottamaan edellä olevaa palvelevan kokonaisarkkitehtuurin. Mutta nyt sosiaalityön aktiivien ja sosiaalityön tutkimuksen tulisi laajalla rintamalla ja sydämen voimalla paneutua sosiaalityön kehittämiseen.
Jorma Niemelä
doktriini.wordpress.com 