Miksi järjestöjen palvelutuotanto unohtui?

ANALYYSI – Miksi hallitus unohti koronakriisin keskellä sen, minkä hallitus oli kirjannut hallitusohjelmaansa? Miksi järjestöjen palvelutoimintaa ei huomioitu, vaikka eräät niiden toiminnat loppuivat kuin seinään?

En syytä ministereitä. Yritän etsiä valuvikaa, joka hallintoomme on kehittynyt vuosikymmenten varrella.

Mielessäni on neljä kuvaa, joista kolme edustaa konkreettista ja symbolista henkilöä ja yksi futurologien COVID-19-skenaariota.

1. Näen toiminnanjohtajan, joka joutuu lomauttamaan henkilöstöä. Henkilöstön lisäksi hänellä on suuri huoli siitä, että kuntouttava työtoiminta lopetettiin kuin seinään. Ihmiset jäivät heitteille muutenkin vaikeassa kriisitilanteessa.
2. Näen ministerin, joka kertoo miten ihmisiä ja yrityksiä tuetaan vaikean kriisin aikana. Myös järjestöjä uhkaava kriisi luvataan hoitaa. Kaikki upeaa hyvinvointivaltion toimintaa – paitsi, että yhdistys- ja säätiöpohjainen laaja palvelutuotanto jää kaikkien tukien ulkopuolelle.
3. Näen poliitikon, joka kuuntelee rautalangasta väännettyä esitystä järjestöjen laajasta palvelutuotannosta tai esitystä yhteiskunnallisten ongelmien ratkomiseen tähtäävästä, voitot kehittämiseen käyttävästä yhteisö- ja solidaarisuustaloudesta. Olipa hän kansanedustaja tai ministeri, hän toteaa asian olevan aivan tavattoman tärkeän. Sitten hän pyytää kääntymään sellaisen henkilön puoleen, joka on vaikutusvallassa vähäisempi. Eli asia haudataan.
4. Näen futurologien kuvan, jossa hahmotetaan maailmaa koronapandemian jälkeen. Yksi kehityssuunta futurologien näkemyksissä on ”kolmannen sektorin nousu palveluissa”. Yhtä lailla ennakoidaan sekä alustatalouden että jakamistalouden nousua.

Myönnän: näistä kuvista on vaikea muodostaa yhtä selkeää kuvaa. Kriisin keskellä ei pitäisi lähteä kovin syvällisiin analyyseihin, mutta käytänkin pääosin jo ennen kriisiä tekemiäni analyysejä ja ratkaisumalleja. Miksi tähän on tultu?

Hallitusohjelmassa luvattiin turvata ”järjestöjen mahdollisuus tuottaa palveluita”

Mutta ensin on sanottava syvä kiitos SOSTElle, jonka luottamus- ja toimiva johto on nostanut selkeästi ja vahvasti esille järjestöjen palvelutuotannon aseman koronakriisin hoidossa.

Kysymys ei ole vain organisaatioiden asiasta vaan samalla ja ennen kaikkea siitä, että järjestöjen erilaiset palvelut kohdentuvat muutoinkin heikossa asemassa oleviin väestöryhmiin.

Hallitus varmaan korjaa unohduksen tai lipsahduksen, koska jo hallitusohjelmassa luvattiin turvata ”järjestöjen mahdollisuus tuottaa palveluita”, luvattiin parantaa yhteiskunnallisten yritysten toimintaedellytyksiä ja kolmannen sektorin osalta poistaa palkkatuesta työllistämistä estäviä rajoitteita. Kysymys lipsahduksessa ei siis liene hallituksen tahdosta vaan jostain muusta. Mistä?

Onko Kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunnalle olemassakaan ”oikeaa” paikkaa. On sille oikea paikka.

On kysyttävä, miksi monissa tiukoissa paikoissa virkamiesvalmistelussa ja poliittisessa päätöksenteossa järjestöjen palvelutuotannon asema unohtuu?

Kun valtiovalta alkoi herätä tarpeeseen vahvistaa demokratiaa ja kansalaisyhteiskuntaa, pohdittiin laajasti sitä, mihin toiminnan tulisi asemoitua. Demokratia-aspekti voitti ja niinpä Kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunta KANE sijoitettiin oikeusministeriöön, joka vastaa muiden muassa vaaleista.

KANEn tehtäväksi asetettiin viidentenä tehtävänä ”seurata kansalaisjärjestöjä koskevien julkisen vallan päätösten johdonmukaisuutta ja ennakoitavuutta sekä tehdä aloitteita niiden kehittämiseksi”. On päivänselvää, että annetuilla resursseilla KANE ei ehkä pysty kaikkia tehtäviään hoitamaan nopealiikkeisesti kaikkien ministeriöiden erityisalueilla.

Omat perusteensa olisi ollut sijoittaa Kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunta vaikkapa urheilua ja nuorisotyötä laajasti käsittelevään opetus- ja kulttuuriministeriöön. Vankat perusteet olisivat olleet sijoittaa se myös sosiaali- ja terveysministeriöön, koska kansalaisyhteiskunnalla on niin suuri merkitys ihmisten osallisuuteen, toimijuuteen ja hyvinvointiin.

Varsinkin sen jälkeen kun Euroopan unionin elimet alkoivat kannustaa ja rohkaista jäsenvaltioita edistämään yhteisö- ja solidaarisuustaloutta, perusteita olisi ollut valita sijoituspaikaksi työ- ja elinkeinoministeriö – sinne, minne yhteiskunnallisten yritysten asiat on jo keskitetty.

Tämä pohdinnan perusteella voisi tulla johtopäätökseen, että Kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunnalle ei ole olemassakaan ”oikeaa” paikkaa. On sille oikea paikka. Se on valtioneuvoston kanslia! Mutta siellä tulisi olla myös poliittinen ohjaus.

Toiminta perustuisi selkeään ja tavoitteelliseen strategiaan, joka samalla yhdistäisi eri ministeriöiden kansalaisyhteiskuntastrategiat.

Aivan samalla tavalla kuin eurooppaministeri on valtioneuvoston kansliassa, siellä tulisi olla kansalaisyhteiskuntaministeri – aivan kuten Britanniassa on Minister for Civil Society. Jos en nyt ihan päätoimista ministerintehtävää ehdota, niin ainakin jaettua ministerin postia mutta selkeästi vastuutettua rootelia, vastuualuetta.

Vastuualue jakautuisi kahteen koordinoitavaan kokonaisuuteen: kansalaisyhteiskunnan vahvistamiseen ja yhteisö- ja solidaarisuustalouden edistämiseen.

Toiminta perustuisi selkeään ja tavoitteelliseen strategiaan, joka samalla yhdistäisi eri ministeriöiden kansalaisyhteiskuntastrategiat.

Yhdessä ministeriöiden kanssa huolehdittaisiin kolmannen sektorin ansaintalogiikan ymmärtävästä neuvonnasta. ELY-keskuksissa on paikka paikoin henkilöitä, jotka erinomaisen hyvin tuntevat ja ymmärtävät järjestöjä ja järjestöjen palvelutuotantoa. Mutta se ymmärrys ja osaaminen ei ole systemaattista.

Lisäksi strategian nojalla katsottaisiin, onko sosiaalisiin, kansanterveydellisiin, ekologisiin, aluepoliittisiin ja muihin yhteiskunnallisiin haasteisiin vastaamiseen oikeanlaatuisia rahoitusinstrumentteja silloin, kun normaalit esimerkiksi pankkien rahoitusmallit eivät toimi. Siellä missä toimitaan kilpailluilla alueilla, toimitaan luonnollisesti niillä säännöillä ja etiikalla.

Mikäli valtiovallalla olisi ollut tällainen kattava strategia ja vastuuministerin johtama hallinnollinen kokonaisuus, ei nyt tapahtuneen unohduksen tai lipsahduksen kaltaista olisi päässyt tapahtumaan.

Kun tilanne tasaantuu, tapahtuneesta voi ottaa oppia tulevaisuuden rakentamisessa.

En millään muotoa tarkoita enkä esitä, että nyt pitäisi kaiken kriisin keskellä ryhtyä muuttamaan valtionhallinnon organisoitumista ja politiikan muotoutumista. Ehkä tämä pohdinta yhdeltä osin kuitenkin auttaa ymmärtämään, mitä ja miksi on tapahtunut.

Mutta kun tilanne tasaantuu, tapahtuneesta voi ottaa oppia tulevaisuuden rakentamisessa. Enkä väitä, että oma ratkaisumallini olisi ainoa oikea eikä varmasti edes ainoa mahdollinen. Oleellista on se, että järjestöjen ja järjestöjen palvelutuotannon kysymykset eivät olisi hajallaan siellä sun täällä eri ministeriöissä ja että tapahtuisi riittävä politiikan koordinaatio.

Nyt valtioneuvoston istunnossa ei ollut ketään, jolle asia olisi erityisesti kuulunut. Kun se kuuluu kaikille, se ei kuulu kenellekään.

Järjestöjen palvelutuotannolla itsellään on myös suuret mahdollisuudet tehostaa toimintaansa ja tulla paremmin näkyville. Monet palvelutuotantojärjestöt ovat aktivoituneet jo Alustapalvelu Socialaan, jonka tarkoitus on vahvistaa järjestöjen keskinäistä yhteistoimintaa alusta- ja jakamistalouden parhaiden periaatteiden mukaisesti.

Jorma Niemelä